Olimme kesällä 2012 Kisun kanssa lomamatkalla Pohjois-Englannissa, enimmäkseen järviseudulla Cumbriassa.
Matkan ensimmäisen päivän kohteena oli York, viikinkien Jorvik ja saksien Eoferwick. Ajoimme Manchesterista Yorkiin, jätimme auton B&B:n eteen parkkiin ja lähdimme jalkaisin tutkimaan kaupunkia.
Teimme ensin pienen kierroksen kaupunginmuurilla. Koko muuri kiertää vanhan keskustan ja on reilut seitsemän kilometriä pitkä. Me tyydyimme pieneen pätkään katedraalin kohdalla, Monk Barin ja Bootham Barin välillä. Bar muuten tarkoittaa Yorkissa muurissa olevaa porttia, kun taas Gate on viikinkien jäljiltä katu, eikä portti. Muurilta oli kivat näkymät katedraalin puutarhaan ja sääkin oli mukava puolipilvinen ja lämmin muttei kuuma.
Yorkin minster – pohjois-englantilainen katedraali – on koko Pohjois-Euroopan suurin keskiaikainen rakennus. Tänäkin päivänä katedraalin juurella tuntee itsensä hyvin hyvin pieneksi kun sen tornit kohoavat kohti pilviä.
Koska minsterin keskimmäinen torni oli niin korkea, päätimme kiivetä sinne, kun siihen oli mahdollisuus. Matkaa oli 275 askelmaa hyvin kapeassa portaikossa, jonka portaat olivat välillä vähän liukkaaksi ja kaltevaksi kuluneet. Matkalla pääsi näkemään minsteriä kulmista, joita ei tavallisesti näekään. Näköalaa huipulta kyllä riitti, mutta toisaalta ei Yorkin ympäristössä ollut mitään erityistä nähtävää.
Sisällä katedraalissa sen koko vielä korostui. Verrattuna muihin keskiaikaisiin katedraaleihin, joita olin nähnyt, Yorkin minster oli väljä. Siellä ei ollut sellaisia paksuja ja tiheitä pylväsrivistöjä, jotka olisivat estäneet näkyvyyden katedraalin laidalta toiselle. Auringon paistaessa lasimaalausten läpi sen säteet piirsivät viivoja koko katedraalin läpi. Oli mahdotonta kuvitella, miten 1200-luvun tekniikalla pystyttiin rakentamaan näin korkea ja koristeellinen katedraali.
Katedraalissa oli myös chapter house, eli huone, jossa seurakunnan päättäjät tapasivat. Yorkin minsterissä tämä pikku kokoushuonekin oli valtavan suuri. Erityisesti sen korkeus teki suuren vaikutuksen.
Chapter house oli kaunis, hiljainen ja rauhallinen paikka kun turistikausi ei ollut vielä alkanut. Siellä oli hyvä istua hetki lepäämässä ja ihmettelemässä lasimaalauksia.
Yorkista ajoimme aamulla itärannikolle Scarborough’iin. Sumuisena sadepäivänä emme tutustuneet sen enempää itse kaupunkiin, vaan hankkiuduimme pienten navigointihaasteiden jälkeen linnalle.
Sumu toi oman mielenkiintoisen lisänsä linnan raunioille. Parinkymmenen metrin päästä raunioiden huippu alkoi kadota sumuun ja muurilta linnanpihan toiselta puolelta näkyi enää hämärä hahmo. Valtavat lokit ilmestyivät sumun keskeltä ja parin äänettömän kaarroksen jälkeen katosivat taas valkoisen seinän sisään.
Scarborough’n jälkeen saavuimme Whitbyyn. Tärkeimpänä tarkoituksena oli vierailla Draculasta tutussa Whitbyn luostarissa. Ensimmäisenä iltana sää oli paras mahdollinen tähän tarkoitukseen: sade oli enimmäkseen lakannut, mutta sumu oli yhtä sankkaa kuin päivällä Scarborough’ssakin.
Sumu loi uskomattoman hienon tunnelman luostarin raunioille. Tuuli kuljetteli pieniä sumukiehkuroita korkeimmista ikkuna-aukoista sisään ja ulos ja paikka oli juuri niin aavemainen kuin Draculassakin sen voi kuvitella olevan. Huono ilma oli lisäksi karkoittanut kaikki muut kävijät ja saimme vaellella luostarin raunioissa kahdestaan.
Tämäkin keskiaikainen rakennelma sai tuntemaan itsensä hyvin pieneksi.
Luostarin rauniot ovat korkealla Esk-joen rannasta kohoavan mäen päällä. Taas kerran oli edessä melkoinen kipuaminen ennen kuin pääsimme perille.
Whitby on rakennettu Pohjanmereen laskevan Esk-joen molemmille rannoille. Joen suussa on kaksi suurta aallonmurtajaa.
Esk-jokea pitkin kulkee paljon veneitä, joten sitä pitää ruopata ajoittain. Taustalla näkyy St Mary’s Church, jonka takana mäentörmän takana näin alhaalta näkymättömissä ovat luostarin rauniot.
Whitbystä matka jatkui Newcastleen, jossa kävimme Queen-tribuuttibändin keikalla. Itse kaupunkia emme juurikaan nähneet illan pikashoppailua lukuunottamatta.
Newcastle on Tyne-joen molemmilla rannoilla ja joen yli kulkee monia siltoja. Koska rannat ovat hyvin jyrkkiä ja kaupungissa on paljon korkeuseroja, osa silloista kulkee korkealla, kuten tämä Tyne Bridge.
Siltojen alta kulkiessa sai olla varovainen.
Pasin piti päästä käymään Newcastlen pohjoispuolella sijaitsevaan Bamburghin linnaan. Nykyisen keskiajalta peräisin olevan linnan paikalla sijaitsi ennen Bebbanburg, jonka viikingit hävittivät. Bebbanburg on Bernard Cornwellin saksisarjan päähenkilön Uthredin kotilinna, jota hän yrittää saada takaisin kavalalta sedältään koko sarjan ajan. Nykyinen Bamburgh on yksi Britannian parhaiten säilyneitä linnoja.
Itärannikon kiertelyn jälkeen saavuimme viimein järviseudulle Amblesideen Windermeren rannalle. Kylä oli tukikohtamme seuraavien neljän päivän ajan.
Mountain Goat on järviseudulla toimiva kiertoajelufirma, jonka pikkubussiin ahtauduimme turistijoukon kanssa. Kierros kesti koko päivän ja matkalla totesimme, että oli hyvä ettemme lähteneet itse ajelemaan vuoristoteitä. Lukonmäki on loiva rinne järviseudun mäkiä ylittäviin teihin verrattuna.
Boot-nimisessä paikassa (kylä olisi liioittelua) nousimme pieneen höyryjunaan. Pienoisrautatie oli rakennettu 1875 kuljettamaan rautamalmia Eskdalen kaivoksista rannikolle ja nämä pikkujunat kuljettavat edelleen turisteja vanhalla radalla.
Lähellä asemaa tapasimme kylän omistavan kissan, joka tervehti vieraita.
Junasta matka jatkui Wast Water -järvelle, joka on valittu Britannian kauneimmaksi maisemaksi. Onhan se hieno. Englannin korkein mäki, Scaefell Pike nousee Wast Waterin rannasta, mutta pilvet olivat niin matalalla, että sitä ei näkynyt.
Matkan loppupuolella kävimme vielä Muncaesterin linnalla. Linnaan emme menneet sisään, koska pihalla oli juuri alkamassa paljon mielenkiintoisempi tapahtuma. Linnan alueella toimii pöllöreservaatti, joka kerää varoja toimintaansa pöllöesityksillä. Pääsimme siis näkemään kun pöllöt lentelivät hoitajalta toiselle ja tutustumaan pöllöjen suojeluun.
Coniston-järvi liittyy Arthur Ransomen kirjaan Pääskyt ja amatsonit, joka oli Pasin suosikkikirjoja lapsena. Kirjassa järviseudulla lomaileva sisarusparvi saa käyttöönsä Pääsky-nimisen purjeveneen, tapaa kilpailevan merirosvotyttöjoukon Amatsoni-veneineen ja seikkailee järvellä ja Villikissasaarella. Jos jotain meni väärin, niin suokaa anteeksi, edellisestä lukukerrasta on kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta.
Järvellä oli parikin risteilyjä tarjoavaa laivaa, mutta valitsimme vanhan höyrygondolan, joka esiintyy myös kirjassa yhden paikallisen veneen inspiraationa.
Gondolassa on oikea höyrykone voimanlähteenä. Sen käyntiääni on lähes olematon eikä kone täristä alusta lainkaan. Välillä tuntui siltä, että veneessä ei ole minkäänlaista moottoria, niin hiljaa ja tasaisesti se kulki.
Gondolan kippari kertoi alla olevan kuvan oikeanpuoleisen venevajan olevan se, jossa Pääskyä säilytettiin.
Villikissasaari oli järven toisessa päässä, minne emme tällä risteilyllä päässeet.
Conistonilla oli myös paljon vesilintuja. Joutsenet kilpailivat välillä kovastikin reviiristään.
Amblesiden vieressä on kaksihuippuinen Wansfell-niminen mäki. Vuori on vähän liioittelua noin 500 metrin korkuiselle mäelle ja tunturi tuntuu väärältä sanalta näin etelässä sijaitsevalle mäelle, vaikka sen huippu onkin paljas. Tosin epäilen että lampailla on jotain tekemistä huipun paljauden kanssa ennemmin kuin ilmasto-olosuhteilla.
Lähdin kävelyretkelle, jonka tavoitteena oli kiertää ensin Amblesidesta Wansfellin järven puoleista rinnettä Troutbeckin kylään sen toiselle puolelle. Sen jälkeen jos maasto vaikuttaisi lenkkareille sopivalta, paluumatka Amblesideen kulkisi Wansfell Pike -nimisen huipun kautta. Pike on suunnilleen saman korkuinen kuin viereinen pelkkä Wansfell, joten en kokenut tarpeelliseksi lähteä käymään kauempana olevalla huipulla. Matkaa kertyisi kuitenkin viisitoista kilometriä näinkin, mikä oli ihan tarpeeksi, kun tarkoitus oli tavata Kisu taas iltapäivällä.
Matka Troutbeckin kylästä kohti huippua kulki Nanny Lane -nimistä tietä. Kysymyksessä oli ehkä maastoautolla ajettava louhikkoinen kahden kivisen lammasaidan reunustama ura. Onneksi Nanny Lanelta päästyäni pienemmälle huippua kohti vievälle polulle kulku helpottui kun polku oli päässyt muotoutumaan sinne missä oli tasaista. Huippu olikin sitten lopulta yllättävän lähellä. Näköalat Windermere-järvelle olivat varsin komeat.
Huipulla huomasin, että paluumatka Amblesideen olisi todella lyhyt. Huippu oli nimittäin täynnä Amblesiden puolelta kiivennyttä väkeä ja kaupunki näkyi petollisen lähellä rinteen alareunalla.
20-kertaisella zoomilla sain kuvattua melkein lähikuvaan majapaikkamme Ambleside Lodgen (kuvan keskellä oleva isohko talo). Huipulta olisi nähnyt suoraan ikkunastamme sisään oikeassa päädyssä, mutta onneksi välissä oli yksi puu…
Järviseutu on yhden englannin suosituimman runoilijan, William Wordsworthin kotikontu. Wordsworth asui sisarensa ja perheensä kanssa useissa paikoissa järviseudulla ja kävimme katsomassa kahta kuuluisinta, jotka olivat aivan Amblesiden lähellä.
Aloitimme Wordsworth-kiertueen Dove Cottagesta, joka sijaitsee Grasmeressä Amblesiden naapurissa. Wordsworth asui Dove Cottagessa, joka oli entinen pubi ja majatalo, 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.
Wordsworthin aikaan Dove Cottagen edessä ei ollut vielä muita taloja, joten heillä oli esteetön näkymä Grasmere-järvelle ja sen takaisille kukkuloille.
Rydal Mountilla Rydalin kylässä on Wordsworthin suurempi kartanomainen kotitalo, jonne hän muutti sisarensa ja perheensä kanssa tultuaan runoillaan kuuluisaksi 1813.
Wordsworthin jälkeläiset omistavat edelleen kartanon ja pitävät sen puutarhaa kunnossa. Wordsworthit rakensivat Rydal Water -järveen viettävään rinteeseen suuren puutarhan, jonka William itse suunnitteli.
Runoilumökissä William kehitteli säkeitään.
Kävimme myös Hilltopilla, Beatrix Potterin kotitalossa.
Paluumatkalla Manchesteriin ajoimme Yorkshire Dalesin kansallispuiston eteläreunaa Skiptoniin asti. Skiptonissa kävimme katsomassa vielä normannien aikaista linnaa.
